Näkökulmat

Tämän palvelun lähtöpiste on Suomi ja Eurooppa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eurooppalainen tapa järjestää markkinat, sääntely ja infrastruktuuri tuottaisi automaattisesti parhaan lopputuloksen tekoälytaloudessa.

Avoimuus, hajautetut markkinat, yhteentoimivuus ja yksilön autonomia ovat perusteltuja tavoitteita. Ne voivat kuitenkin myös hidastaa kapasiteetin rakentamista tilanteessa, jossa mittakaava ratkaisee.

Rehellinen tarkastelu edellyttää, että myös tämä oletus asetetaan kysymykseksi: millä ehdoilla eurooppalainen malli tuottaa paremman lopputuloksen, ja millä ehdoilla ei?

Sähkön ja tietotekniikan historiassa tuottavuushyöty ei syntynyt teknologian saatavuudesta vaan siitä, että työn organisointi muutettiin sen ympärille. Viive oli vuosikymmeniä.

Jos sama pätee tekoälyyn, nykyiset investoinnit voivat olla perusteltuja, vaikka mitattava tuottavuusvaikutus jäisi lähivuosina pieneksi.

Tämä ei ole argumentti sen puolesta, ettei muutos olisi merkittävä. Se on argumentti aikataulun epävarmuudesta.

Jos päättelykapasiteetti muodostuu tuotannontekijäksi, sen hinta siirtyy lopulta lähes kaikkien palveluiden kustannusrakenteeseen.

Silloin kysymys kapasiteetin sijainnista, omistuksesta ja hinnoittelusta ei ole tekninen vaan talouspoliittinen.

Tämä on hypoteesi. Se on väärä, jos kapasiteetti muuttuu riittävän halvaksi ja korvattavaksi hyödykkeeksi, jolloin sen sijainnilla ei ole suurta merkitystä.

Token on kapasiteetin mittayksikkö, ei arvon mittayksikkö — samalla tavalla kuin kilowattitunti mittaa sähkökapasiteettia kertomatta mitään siitä, mihin sähköä käytetään. Kun päättelyn yksikkökustannus laskee ja saatavilla oleva laskentateho kasvaa, kasvaa tekoälyn tuottama työkapasiteetti — mutta tämä on eri väite kuin se, että kasvava kapasiteetti tuottaisi automaattisesti kasvavaa taloudellista tai yhteiskunnallista arvoa.

Orkestrointi — useiden tekoälyagenttien ajaminen rinnakkain — moninkertaistaa kapasiteettia, ei harkintaa. Halpa, nopea ja väärä vastaus pysyy halpana ja vääränä, vaikka se skaalattaisiin tuhannelle agentille yhtä aikaa. Tämä pätee myös ihmistyöhön: raaka kyvykkyys ja tehtävään sopivuus ovat eri asioita, eikä kapasiteetin halventuminen poista tarvetta arvioida, mihin sitä kohdistetaan.

Tästä seuraa, että biljoonien luokan infrastruktuuri-investoinnit todistavat, että joukko hyvässä asemassa olevia toimijoita uskoo halvan kapasiteetin olevan arvokkaampi rakentaa kuin ostaa — ei sitä, että uskomus on oikea. Mitä runsaampi kapasiteetti on tarjolla, sitä tärkeämmäksi tulee kysymys siitä, mitä sillä oikeasti kannattaa tehdä, ei sitä vähemmän tärkeäksi.